Kehotamme ihmisiä pitämään etäisyyttä toisiinsa, yli 70-vuotiaiden on syytä eristäytyä kotiin, suljemme yhteiskunnan määräajaksi yleiseksi parhaaksi. Tämä kaikki on kohdannut meitä koronaviruskriisin myötä. Aamulenkin lähestyessä loppua olen kohdannut lukuisat kerrat ihmisiä, jotka ovat ottaneet “pidä turvaväli” muihin ihmisiin hieman liiankin vakavasti. Kukaan ei onneksi ole sentään ryhtynyt kiipeämään puuhun tai valotolppaan. Tosin en pidätä hengitystäni, kuka tietää ettei joku toimi juuri noin jonakin päivänä kohdatessaan toisen ihmisen kadulla tai lenkkipolulla. Useimmat ihmiset ovat varsin sosiaalisia ja kaikki ihmiset tarvitsevat läheistyyttä ja välittämistä.

Koronakriisin myötä ihmiset ovat jakautuneet niihin, jotka kannattavat vieläkin kovempia rajoituksia ja pidempään, toisen ryhmän halutessa avata yhteiskuntaa ja nähdä asioiden normalisoitumisen. Valitettavasti kuuluitpa kumpaan ryhmään tahansa, edessä on pidempi poikkeuksellinen aika. Moni asia myös tulee tämän kriisin myötä muuttumaan pysyvästi. Tämä on sinänsä normaalia, sillä ainoa pysyvä olotila on muutos itsessään.

Mitä sinä voisit tehdä?

Nyt en puhu eristäytymistä, suojamaskin, kaasunaamarin tai kasvojen peitoksi kietaistun huivin pitämisestä ja ihmisten väistelystä, vaan auttamisesta. En puhu mistään jättimäisistä asioista, joilla muutetaan kertaheitolla maailmaa vaan arjen pienistä teoista. Olemme todistaneet mediakanavien kautta kuinka palvelutaloissa, sairaaloissa ja kodeissa etenkin vanhukset ovat hyvin yksin. Etenkin isoissa kriiseissä kuten tämä on valitettava fakta, että hyvin ikäviä tapahtuu. On kuitenkin suuri inhimillinen tragedia joutua kuolemaan ilman ketään läheistä, ystävää tai kädestä pitävää ihmistä. On myös suuri inhimillinen tradegia, että etenkin moni vanhuuden päiviä viettävä on hyvin yksin. Eristäytymisen ja läheisyyden puute on näkynyt ja kuulunut hyvin voimakkaasti vastaanotollani lääkärikeskus Aavassa viime aikoina. Moni on kokenut hyvinkin musertavana vallitsevan tilanteen. Eräänä päivänä keskustelin Aavan Orto-Lääkärit osaston vastuulääkärin Joakimin kanssa meneillään olevan kriisin valtavasta negativiisesta vaikutuksesta ihmisten psyykeeseen. Ilmaisimme molemmat huolemme pitkä aikaisista negatiivista vaikutuksista, jotka ovat edessä ja ihmiset painivat niiden puristuksissa. Kuin alleviivatakseen Joakimin kanssa käymääni keskustelua, kohtasin yksinäisen vanhuksen matkalla hoitovuorosta juna-asemalla. Hän viittoili minulle kiihkeästi ja saatuaan huomioni alkoi intohimoisesti viitteilöidä katukivetyksiä kohti ja puhua kuinka ne ovat painuneet pahasti. “Höyry Häyrismäisellä” tempolla mies jatkoi juttuaan meidän molempien kävellessä mäkeä alaspäin. “Mies parka. Tästähän me juttelimme Joakimin kanssa pari tuntia sitten”, ajattelin. Mies oli niin epätoivoinen saamaan edes hetkeksi juttuseuraa. Ikäluokalleen tyypillisesti hän ei tullut esittämään minulle olevansa henkisesti rikki, kun ei ole ketään juttuseurana, vaan hän ilmaisia yksinäisyytensä ja seuran kaipuun ottamalla sinällään kepän aiheen ventovieraan, eli minun kanssa.

Mietitäänpä mitä me kaikki yksilöinä voisimme tehdä? Meistä jokainen voisi esimerkiksi miettiä tunteeko ketään vanhusta, joka on kenties ihan yksin? Puhelinsoitto kerran pari viikossa voisi piristää toista kummasti. Jos videopuhelu on mahdollisuuksien rajoissa, suosittelen sitä hyvin lämpimästi. Olen tehnyt tätä omien vanhempien kanssa yhteydenpitoon. He asuvat toisella puolella maata ja kokevat eristäytymisen rankaksi vaikka eivät ylpeinä myönnäkään sitä. Jos kohtaat kadulla seniorin, mieti voisitko suoda hänelle edes muutaman hetken hymyn kera. En nyt kannusta mennä halailemaan häntä mutta edes muutaman lauseen vaihtaminen saattaa jo pelastaa toisen päivän tai kokonaisen viikon. Voit hyvinkin olla ainoa, joka on puhunut hänelle pitkään aikaan. Pienillä teoilla on usein valtava vaikutus. Muistetaan arjen pienet lämpimät ja ystävälliset teot tämänkin kriisin keskellä.

 

0 0 vote
Article Rating
0
Would love your thoughts, please comment.x
()
x