Me kaikki synnymme, elämme ja kuolemme. Kuoleman pelko voi iskeä erilaisissa tilanteissa kuten onnettomuuden, sairastumisen, äkillisen toimintahäiriön vuoksi. Olen elämäni varrella kohdannut kuolemaa, sen läsnäoloa ja uhkaa eri muodoissaan. Moni migreeniä sairastava kokee kuoleman pelkoa. Erityisesti ei diagnosoitu aurallinen migreeni, kun siihen liittyvät toispuoluiset halvaustyyppiset oireet, puheenmuodostamisen heikkeneminen ja/tai näön hetkellinen osittainen tai kokonaan sumentuminen.

Omat täysin suorat itseeni kohdistuneet kokemukset ovat olleet liikenneonnettomuus(talon pihasta kaahannut autoilija yritti tehdä minusta pannukakkua), kriisialueella olleet läheltä piti tilanteet. Viimeisin sattui aivan hiljattain uintireissulla. Olimme yhdessä vaimon ja tyttäremme kanssa uimassa. Jälkeen päin voin sano opastuksesi, uskokaan intuitiota!

Kuuntele Intuitiotasi!

Olin saanut lieveän migreenikohtauksen reilua tuntia ennen uintireissulle lähtöä. Sain migreenikohtauksen talttumaan kuten aina muutamassa minuutissa. Vaikka kohtaus oli lyhyt ja sain sen talttumaan, ammattilainenkin voi tehdä uskomattomia virheitä, nyt tuli sitten rankka opetus kuolevaisuudesta, joka nöyristää kovasti. Migreenikohtauksen vaikutus ei suinkaan jää siihen, kun kohtaus on loppunut, vaikka se loppuisi lyhyeenkin. Keho ei toimi aivan normaalisti, syketasot ovat normaali korkeammalla. Koska en todellakaan ole Johnny Weissmuller tasoinen sammakkomies, sitä suuremmalla syyllä ja vaikka olisin, olisi kannattanut jäädä rannalle ihan suosiolla. Uintipaikka oli myös huono, ei normaali ranta vaan laiturialue, jossa oli muutaman kymmenen metrin välein hyvät rappuset. Rappusten välinen alue oli epätasaista luonnonkiveä, joka tosin oli hyvin liukas meren käynnin myötä. Joitakin minuutteja uinti sujui ihan ok tavalla mutta sitten vasempaan jalkaani iski kramppi. Koitin hengitellä mahdollisimman rauhallisesti mutta eihän siitä mitään tullut. Kehoni tuntui muutenkin hukkaavan happea ennätystahdilla ja voimat alkoivat huveta. Ensimmäinen haukkaisu merivettä. Pääsin pintaan! Huh! Pika-arvio, päätin yrittää tikkaille. Keho ei totellut enää lainkaan normaalisti. Päädyin nopeaan tahtiin painumaan pinnan alle kahdesti. Edessä oleva vaimo oili tilanteessa voimaton, koska hänen piti huolehti uimarenkaan varassa ollutt pienokaista. Yritin seuraavaksi tarrata kiviseinästä otetta. Useampi yritys (sekosin laskuista montako niitä oli) päätyivät aina siihen, että sormien ote lipesi ja painuin päädyin hörppäämään lisää vettä kitusiin. Jossain vaiheessa aloin karjaista apua. Rannalla lekotellut miesuimari tulikin nopeasti veteen. Samaan aikaan päässä vilisti ajatuksia hirmuista vauhtia. “Näinkö minä nyt kuolen?” “Ei perkele, vaimo ja lapsi!” Jostain sain puskettua adrenaliinin avulla sormeni aivan ylimmälle laituri tasolle. En ymmärrä miten hemmetissä sen oikein tein, koska normaalioloissa tuntuisi aika mahdottomalta. Niin kuitenkin tein ja sain otteen ylimmältä rantakivetykseltä joka oli kuiva. Sormipelillä kiipesin sivusuunnassa läheisille rappusille ja sitä kautta turvaan.

Häpeä ja Armoton Ketutus

Mies, kun olen, päällimmäinen fiilis seuraavat pari tuntia oli armoton ketutus ja häpeä. Tiedän, aivan pöljää. Hävetti vietävästi, että uintireissu oli päätynyt hyvin lähelle täydellistä katastrofia. Ketutus ja häpeä oli myös siitä, että koko homma tapahtui vaimon ja lapsen nenä edessä. Tytär onneksi on niin pieni ettei ymmärtänyt luultavasti mitä tapahtui. Hän nauroi ja leikki iloisena laiturialueella jälkeen päin.

Flash back ja Päätös

Matkalla kotiin ja lepäämään aivoni prosessoi omalla tavalla tapahtunutta. Näin muutaman kerran itseni haukkomassa merivettä ja painumassa pinna alle. Tämä onneksi meni pikavauhtia ohitse. Tapani mukaan annoin tunteille pari tuntia aikaa myllertää ja sitten potkaisen ne sivuun. Oli analysoinnin ja “never quit” toteamuksen aika. Totesin itselleni, että tästä on nyt opittava. Ei koskaan uimaan migreenikohtauksen jälkeen vaikka sen tullessa saankin tilanteen laukeamaan muutamassa minuutissa. Jälkitila on kuitenkin sellainen, että mitään kävelyä kummoisempaa liikuntaa ei kannata harrastaa samana päivänä. Uimahommat tai muut fyysiset suoritteet, jotka voivat päätyä katastrofiin, jos keho pettää, on syytä jättää tuonnemmaksi. HUOM! Migreenikohtauksen jälkeen syketasot ovat usein vielä seuraavana päivänäkin normaali korkeammalla tasolla. Uintipaikka myös pitää jatkossa olla aina sellainen, jossa on helppo pääsy matalalle. Normaali rannalla olisin saanut itseni turvaan parilla reilulla kauhaisulla. Nytkään en ollut kaukana  rannasta. Lähelläkin on kuitenkin hyvin kaukana, jos kehon normaalitoimintakyky yhtäkkiä romahtaa. Vihon viimeiseksi, kuntoa on parannettava.

Mitä ajatuksia lukemasi sinussa herättää? Onko sinulla ollut samankaltaisia tilanteita tai onko kuoleman pelko hiipinyt mieleen?