Route Irish, tie BIAP:n (Bagdadin kansainvälinen lentokenttä) ja Green Zonen väillä oli toinen kotimme 2003 ja osan 2004 vuotta. Kuten monet myös me annoimme kyseiselle tielle monta lempinimeä, kaikki vähemmän mairittelevia. Tässä mitä sota opetti? artikkelisarjan toisessa osassa käsittelen sodan esille tuomaa tunnepuolta ja ilmiöitä yhdestä kapeasta vinkkelistä, eli omastani.

Luotikuja

“Kaikilla on suunnitelma kunnes he saavat turpaansa.” – Mike Tyson

Jos johonkin tuo entisen raskaan sarjan maailman mestari nyrkkeiljän lausahdus sopii, se sopii kuin nyrkki nyrkkeilijän nenään Route Irishiin ja sotatoimialueella työskentelyyn. Joku voisi suunnitella 24/7 ja laatia hienoja suunnitelmia mutta nuo suunnitelmat lentävät saman tien ikkunasta ulos, kun olosuhteet muuttuvat ja sotatoimialueella ne muuttuvat yleensä hyvin usein ja hyvin nopeasti.

Tiimimme tekivät päivittäin lukuisia ajoja BIAP:n ja Green Zonen välillä, kuljettaen asiakkaita, yritysten edustajia ja työntekijöitä . Ensimmäiset kesäkuukaudet tien päällä olivat helpoimmat, mutta kapinallisten otetua Route Irishin ja siellä kulkevat maailitaulukseen, muuttui tie maailman vaarallisimmaksi. Tienvarsipommeja, itsemurhapommittajia, autojapommeja, aja- ja ammutyylisiä iskuja, hieman kauempaa tien varrelta tulevaa tulitusta rynnäkkökiväärein ja eipä unohdeta sinkoja! Pian lentokenttätie alkoi täyttyä lukemattomien räjähdysten täyttämistä kraatereista ja romusta, joka taas teki kapinallisten työstä asettaa lisää räjähteitä vieläkin helpompaa. On hieman vaikea kuvata ulkopuoliselle millainen tuo reitti oli. Kokeilen kuitenkin onneani. Kuvittele riehakas vappauaatto Helsingin ydinkeskustassa puolen yön jälkeen, kaikenlaista roskaa ja roipetta lojuu siellä täällä. Nyt kuvittele tuo rojumäärä, palaneita jatuusan nuusaksi ammuttuja autoja tien varrella. Seuraavaksi visualisoi kuinka mikä tahansa tiellä liikkuva voi olla sopivaa iskua hetkeä odottava kapinallinen, joka hamuaa paratiisiin. Jokainen roska, kuoppa, hylätty ajoneuvo voi olla täytetty äärimmilleen räjähteillä. Kuvittele kuinka kuka tahansa tien varrella norkoileva tai kävelevä voi olla kapinallinen, joka laskee pylväistä oikeaa hetkeä laukaista jonnekin tielle tai tienvarteen piilotettu räjähde kännykän soitolla. Kuvittele luotien ropina auton kylkiin ja tuulilaseihin. Kuvittele miltä mahtaisi tuntua kun sadan metrin päässä ajava auto nousee räjähdyksen voimasta ilmaan ja on kuin leluauto tulimyrskyn keskellä. Kuvittele kuinka singon matkaan lähettämä ammus lentää parin metrin päästä omasta autostasi. Tuota ja kaikkea muuta oli Route Irish.

What a Shit Show! (mikä paska show!) Tapasi tiimin johtajamme todeta usein. Siinä vaiheessa, kun tappavaa romua alkaa sataa ympärillä, ajatukset eivät välttämättä ole niitä kauneimpia. Romantiikka ei voisi olla kauempana. Jokunen asiakkaamme laski sananmukaisesti pienet löysät tai liraukset pöksyyn, kun rautaa alkoi tulla kohti. Se on kieltämättä aika sykähdyttävä kokemus, kun pääsi ja kohti ammutun luodin välissä on vain panssaroitu auton ikkuna ja kylki. Normaalista autosta ammukset olisivat menneet läpi viuhuen kuin kuuma veitsi voista. Jos joku väittää ettei sydän löisi ylimääräisiä lyöntejä, kun lähellä räjähtää tai kun kovia luoteja tulee kohti, hän joko valehtelee korvat päästään tai ei ole ihan terve. Sopiva pelko kuitenkin siivittää hyvään toimintaan ja terävöittää aistit.

Yksi on Nolla, Kaksi on Yksi

Työskennellessä hyvin epävakaissa olosuhteissa opin arvostamaan tiimin tärkeyttä. Kuka tahansa on yksin moisissa olosuhteissa loppujen lopuksi lähellä nollaa, kahdesta tulee yksi. Toiminnan jälki on yhtä hyvää kuin se kuuluisa heikoin lenkki. Kokemusteni pohjalta nostan hyvän, yhteen pelaavan tiimin tärkeyden hyvin korkealle, olipa kyseessä millainen toiminta tahansa.

Äärimmäisyyksien Maailma

Sota on äärimmäisyyksien maailma. Sen alkukanteinen ja raaka voima on niin syvälle iskevä, että sen vaikutuksen muistaa varmasti elämän viimeiseen valon pilkahdukseen saakka. Muistan kuinka ennen 9/11 pitelin erään sotaveteraanin kädestä kiinni päivystyspoliklinikalla. En tiedä missä taisteluissa hän oli ollut mukana Suomen sodissa, mutta mieleeni syöpyi lähtemättömästi hänen huudot rintamakavereille taisteluiden melskeessä. Tuo hetki oli hyvin mieleen syöpyvä. Kun sitten Irakissa jouduin kahdesti tilanteeseen, jossa pidin pois hiipuvaa ystävää ja kollegaa kädestä hänen viimeisillä hetkillä, palautuivat nuo vanhan sotaveteraanin kanssa viettämäni hetket mieleeni. Nyt ehkä ymmärrän jotain ajattelin, vaikka omia kokemuksiani en elämän kuuna päivänä voi verrata talvi- ja jatkosodan veteraanien kokemuksiin.

Sodassa tulevat esille niin elämän kaikkein karmeimmat olosuhteet ja ilmiöt kuin kaikkein kauneimmat ja upeimmat ilmiöt. Sota on äärimmäisyyksien maailma, jossa kauhu, kaaos ja kauneus vuorottelevat erikoisella tavalla. Noissa olosuhteissa muodostuu yhdessä työskentelevistä ihmisistä jotain uskomattoman vahvaa ja voimaannuttavaa keitosta, jota en ole tavannut muualla.

Jos et ole lukenut artikkelisarjan ensimmäistä osaa, löydät sen alla oleva linkin takaa:

LUE MITÄ SOTA OPETTI? OSA YKSI 

Tätä kirjoittaessa vietetään meillä Suomessa kansallista veteraanien päivää. Suunnattoman taakan kantoivat veteraanimme ja kotirintamaa pystyssä pitäneet kansalaiset. Iso ja lämmin kiitos siitä heille nyt ja ikuisesti.

Mitä ajatuksia ja tunteita artikkeli sinussa herätti? Laita viestiä? Kiinnostaisiko sinua kuulla lisää kokemuksistani?

0 0 vote
Article Rating
0
Would love your thoughts, please comment.x
()
x