Mitä sota opetti minulle? Tuohon kysymykseen voi vastata kahdella tavalla, hyvin lyhyesti ja analyyttisesti. Annan sinulle sekä lyhyen että analyyttisen vastauksen. Malta kuitenkin hieman. Miksi ihmeesä kirjoitan tästä aiheesta sinulle? Kirjoitan siitä, koska meillä on maailman laajuinen terveys- ja talouskriisi päällä. Moderni maailma ei ole nähnyt vastaavaa sitten 1930-luvun suuren laman. Meneillään oleva kriisi tulee päihittämään jopa tuon Toista Maailman Sotaa edeltäneen suuren kriisin. Kirjoitan tästä aiheesta, koska koronakriisin ja sen laukaiseman talouskriisin seurauksena moni ihminen on niin henkisesti ahdingossa, toiset taloudellisessa ahdingossa ja osa molemmissa samaan aikaan. Ongelmillahan on tapana kumuloitua. Kirjoitan aiheesta, koska katsoessani elämääni taaksepäin, se näyttää nyt kuin yhdeltä pitkähköltä valmistautumiselta kohtaamaan yhä suurempia kriisejä. Ensimmäisissä kriiseissä on ollut iso annos shokkivaikutusta ja ne ovat olleet hyvin henkilökohtaisia. Siitä on sitten siirrytty kohti isompaa ja isompaa haastetta. Vaikka 29 elämäni vuotta olivat olleet yhtä valmistautumista siihen isoon paukkuun, joka jonakin päivänä osuisi kohdalle –  en todella voinut tietää mihin liemeen olin itseni asettanut ja ihan vapaaehtoisesti, kenenkään pakottamatta. Ehkä saat tästä jotakin inspiraatiota tämän hetkisen kriisin keskellä. Tämä on ensimmäinen osa kokemuksestani sodasta.

9/11 Päivä joka muutti kaiken

Syyskuun 11.2001 Al Qaedan terroristit kaappasivat neljä matkustajakonetta Yhdysvalloissa kauniina syyskuisena aamuna. Terroristit lensivät kaksi näistä koneista päin World Trade Centeriä New Yorkissa, kolmannen päin Pentagonia ja yksi tippui pellolle Pensylvanian osavaltiossa matkustajien ryhdyttyä taistelemaan koneen kaapanneita terroristeja vastaan. Olin tuolloin tekemässä yövuoroa ja seurasin töiden lomassa tapahtumia sairaalan käytävän tv-seteistä aina kun ehdin. Olin herännyt samana aamuna klo 04:00 ja matkannut Helsinkiin aamuksi töihin. Kesken päivän minua pyydettiin, että voisinko tulla auttamaan tuttuun paikkaan, Marian Sairaalaan. Sanoin, että mielelläni. Nautin lounaan aavistamatta yhtään, että iltapäivä, ilta ja yö muuttaisivat miljoonien elämän, omani mukaan lukien. Normaalisti nuokuin junassa kotimatkalla Järvenpäähän, jossa tuolloin asuin mutta nyt pääni täytti ajatukset tapahtumista Yhdysvalloissa. World Trade Center tornit olivat romahtaneet, Pentagon ja Pensylvania. Kuolleita oli pakko olla valtava määrä, eri asteisesti loukkaantuneita moninkertainen määrä. Kun pääsin kotiin, en mennytkään suihkuun ja nukkumaan vaan ryntäsin avaamaan tv:n ja katselemaan uutisia. Jossain vaiheessa päivää mietin, että tästä tulee sota. Yhdysvallat ei jätä tätä kostamatta. Se tulee iskemään ja lujaa takaisin. Olin vihainen kaikkien niiden kuolleiden ja loukkaantuneiden puolesta ja heidän omaistensa puolesta. Seuraavien viikkojen aikana kävi selväksi, että iskee Afganistaniin, sinne missä nuo terroristipirulaiset lymyilevät. Syksyn mittaan mietin kuumeisesti, että haluan jotenkin olla mukana vaikka kuinka vähäisessä roolissa. Kun aikanaan suoritin varusmiespalvelun, elettiin 1990-luvun laman aikaa. Harvalla oli kiire takaisin reserviin tuohon aikaan. Muutenkin henki oli hieno ainakin meidän komppaniassa. Sotilasura jäi osaltani haaveeksi ja se kaiveli pahasti, sillä innokkaasta historian lukemisesta ja lapsuuden ympäristössä oli lukuisia Suomen sodissa palvelleita miehiä. Minulle he olivat sankareita ja esikuvia. Kaikkea tätä ja mitä tulevat kuukaudet toisivat tullessaan pyörittelin päässäni. Olin mennyt kihloihin samana vuonna, joten Afganistan jäi väliin.

Jäitä Poltellen 

Alkuvuosi 2003 oli sanan mukaisesti kuin olisi poltellut jäitä. Oli selvää, että Yhdysvallat hyökkäisi Irakiin ja syöksisi diktaattori Saddam Husseinin vallasta. Suurin osa meistä tietää miten kävi niille perusteille lopulta minkä varassa Irakin sotaoperaatio käynnistettiin. Oma motiivini oli yksinkertaisuudessaan simppeli. Halusin palvella ja laittaa itseni todelliseen koitokseen nähdäkseni kuinka siitä selviän. Jos selviän, saan siitä arvokasta kokemusta elämän jatkoa varten. Tämä se on, tämä on tilaisuuteni. Nyt en peräänny, ihan sama mitä “kotirintamalla” käykään. Silloinen avoliitto oli alkanut rakoilemaan, joten sekin helpotti päätöstä heittäytyä elämäni suurimpaan seikkailuun.

Operation Iraqi Freedom

Maaliskuun 20. päivä 2003 se alkoi. “Shock and Awe”, Bagdadin pommitus. Koko maailma seurasi tapahtumia tv:stä. Samoin minä, reppu valmiiksi pakattuna. Kesään mennessä olin tehnyt valmisteluja ja jutellut muutamien yhdysvaltalaisystävien kanssa. Yhden heistä, Miken suosiollisella myötävaikutuksella liityin osaksi pientä tiimiä, joka tulisi toimimaan yksityisen turvallisuuskonsultointifirman statuksella. Tehtävämme olisi turvata asiakkaiden henkilöstöä, heidän tullessa maahan ja siellä ollessa. Tiimissä oli runsaasti sotilaskokemusta, Vietnamin sodan veteraani, entinen merijalkaväen sotilas, porukan ehdoton isähahmo ja Persianlahden sodan veteraaneja. Minä olin porukan noviisi. Minulla oli paljon todistettavaa. Ehkä eniten kuitenkin itselleni. En halua mennä kaikkiin valmisteleviin yksityiskohtiin, koska muutoin tästä tulisi helposti yhden kirjan mittainen ja se ei ole tämän artikkelin tarkoitus. Intensiivisen yhteisharjoittelun tuloksena meistä tuli hyvin yhteen pelaava tiimi. Yhteishenki oli mahtava, seikka jota armeijasta olin jäänyt aikanaan kovasti kaipaamaan.

Aurinkoinen Horna

Saapuminen Bagdadiin oli sinänsä jo mielenkiintoinen tapaus. Lento Ammanista Jordaniasta ja lennon päätteeksi korkkiruuvimainen lentokorkeuden tiputus mahdollisten sinkoiskujen varalta. Onnekseni en koskaan ennen normaalilentoakaan nauti ruokaa tuntikausiin ja kaverin niskaan oksentaminen ei olisi ollut hyvä aloitus työrundille Irakissa. Jordaniassa on kesäkuukausina todella lämmin mutta Irak oli omaa luokkaansa. Kuuma aalto iski päin kasvoja astellessamme koneesta ulos. Bagdadissa jo valmiina ollut toinen tiimi oli meitä vastassa. Kenttäalueella ollut väliaikainen “toimisto” oli ensimmäinen etappimme juuri invaasion kokeneessa maassa. Pikainen esittäytyminen, varusteiden kuntoon laitto, henkilökohtaiset varusteet kuntoon tiiminjohtajan ja saattuen johtajan (convoy commander) selittäessä sen hetkistä tilannetta maassa ja etenkin Bagdadissa. Raportin jälkeen hieman pikamuonaa ja pullovettä naamariin. Tämän jälkeen varusteet päälle, kantoon ja meidän omaan leiriin joka oli Camp Victory sotilastukikohdan sisällä, noin viisi kilometriä BIAP:sta (Bagdad International Airport). Tuo viisi kilometriä panssaroidussa SUV:ssa jäi hyvin elävästi mieleen. Saavuttuamme Victoryyn ja omaan pikkuleiriin, ylimääräiset varusteet oman punkan viereen kaappiin. Sitten seuraisi hauska etappi. “Herrat! olette varmaan nälkäisiä kuin sudet?” kysyi tiimin johtaja ja viittasi meidät mukaansa. “Mennään syömään!”. Minnekäs muualle kuin Burger Kingiin! Amerikkalaisissa tukikohdissa on aina tunnettuja ruokabrändejä tarjolla. Camp Victoryssä oli myös Pizza Hut ja Subway. Voin sanoa, että tuo ensimmäinen ateria oli yksi hauskimmista muistosta noilta sodan myllerryksen vuosilta. Siinä istuin mussuttamassa ehtaata hampurilaisateriaa kokeneiden ex-sotilaiden rinnalla ja heittämässä huulta.

“No, J” sanoi saattueen johtaja katsoen minuun mehevä hampurilainen käsissään. “Millaista Suomessa on, en ole koskaan ollut siellä?” Hutaisin Cocista suuhuni ja sanoin. “Noh, tuhansia järviä, paljon metsää, pieniä kaupunkeja, uppiniskainen kansa. Talvella voi olla ajoittain viileää ja kesällä miedon lämmintä. Metsästys on iso juttu Suomessa,” Saattuen johtaja nielaisi palan hampurilaista ja sanoi. “J, kuulostaa hyvältä. Ehkä tulen lomalle joskus sinne.” Maittavan hampurilaisaterian ja lähemmän tutustumisen jälkeen suuntasimme takaisin oman leirin puolelle käymään lisää läpi tehtäväkuvioita. Sain kunnian olla samassa tiimissä ystäväni Miken kanssa, Vietnamin sodan veteraani. “Route Irish” noin 12 kilometriä (7,5 mailia) tulisi olemaan toinen kotimme Irakissa, Route Irish, valtatie BIAP:n ja Green Zonen (Vihreän Vyöhykkeen) välillä. Melkoinen kakkoskoti siitä tulikin. Mutta siitä seuraavassa osassa.

Route Irish reitistä kertoo mielestäni todella hyvin neljä vuotta sitten kirjoitettu artikkeli We Are The Mighty julkaisussa.

0 0 vote
Article Rating
3
0
Would love your thoughts, please comment.x
()
x