“Hoitava ihminen oli erittäin töykeä ja jankkasi puolet hoitoajasta kuinka potilaan selässä ei hänen mielestään ole vikaa ja kuinka lääkärit nyt eivät tiedä mistä puhuvat! Lihakset ovat heikot ja tarvitsevat vahvistamista”. Näin kertoi erään minulla hoidossa olevan puoliso heidän kokemuksistaan fysioterapiasta. Kerrottakoon, että ko. hoitoon hakeutunut henkilö on edelleen varsin huippukuntoinen entinen ammattisotilas. Kyllä lääkäreissä on epäkelpoja suhareita mutta tällä kertaa lääkärin lausunnot ja MRI-kuvat sekä RTG-kuvat sekä lausunnot olivat hyvin yksiselitteisiä. Tällä kertaa mätämuna oli siis julkisen puolen fysioterapeutti. Kuten lukuisia kertoja joka vuosi kivunhoitamisen alottamisen jälkeen (-95), jouduin jälleen kuulemaan kuinka fysioterapeutti oli vain suoraviivaisesti testannut vastaanotolle tulleen henkilön voimatasoja ja ignoorannut totaalisesti lanne- ja rintarangan alueella olevat vammat, jotka vaikuttavat henkilön toimintakyyyn ja aiheuttavat huomattavia kiputiloja.

Miksi näin?

Sitä sopii kysyä hyvällä syyllä.  Vuodesta toiseen tällainen tilanne toistuu kyllästymiseen asti vastaanotolla. Aina uuden vastaavan kertomuksen kuultuani huomaan pohtivani kovasti mitä mieltä on kouluttaa ihmisiä 3,5 vuotta, jos ei senkään jälkeen osata edes yksinkertaisia perusasioita. Voin sanoa, että minua vihastuttaa joka ikinen kerta todella pahasti, kun valmiiksi hyvin kovissakin kivuissa olevat ihmiset ohjataan vahvistamaan “heikkoja lihaksia”. Herätys tonttupäät! Jos henkilöllä on esimerkiksi selkärangan alueella olevan vamman tai vaikkapa tietyn alueen lihasten voimakkaan jännitystilan(tensio) vuoksi hermo tai useampi hermo puristuksissa, ei ko. henkilö tietenkään saa hyvää voimantuottoa tältä alueelta vaikka hän olisi maailman vahvin mies tai nainen! Pitäisi olla myös sen verran pelisilmää, että kun näkee ihmisen kehon voi jo silmämääräisesti arvioida minkä kuntoinen hän oikein on. Se nyt ei ole mitään rakettitiedettä. Toki, jos ei huvita alunperinkään tehdä työtään hyvin ja auttaa ihmisiä, siitä vain, mutta tuollaiset tumpelot ovat vain ihmisten haitaksi terveydenhuollon parissa. Heidän paikkansa olisi aivan jossain muualla missä heidän toiminnastaan ei aiheudu vahinkoa ihmisten terveydelle. Valitettava fakta on, että häviävän pieni osa fysioterapeuteista pystyy olemaan millään tavoin hyödyksi hoitoon hakeutuvien terveyden edistämisessä. Päinvastoin valtaosasta on hoitoon hakeutuville pelkkää haittaa. Ne harvat joista on oikeasti hyötyä apua tarvitseville ihmisille, yleensä omaavat useamman terveydenhuollon tutkinnon kuten koulutetun hierojan ammattitutkinnon ja se asenne on ihmisiin ja työhön on sellainen, että ihmisille halutaan tarjota vain parasta.

Mikä avuksi?

Vuonna 1993 tehtiin muutos jossa lääkinvoimistelija tutkintonimike muuttui fysioterapeutiksi alettiin samalla kikkailla koulutuksen laadun kanssa ja alamäki onkin ollut huikea. Tuo kehitys on ollut negatiivisessa mielessä lähes yhtä huikeaa kuin maailman kuulun Berkshire Hathawayn tuloskehitys on ollut kohti parempaa ja parempaa. Fysioterapeuttien aiheuttamien inhimillisten kärsimysten ja taloudellisten haittojen tasoa ei edes tiedetä mutta se on varmasti hyvin huomattava, koska lääkärit edelleen innokkaasti kirjoittavat ihmisille lähetteitä fysioterapiaan. Jos asia olisi minusta kiinni, lakkauttaisin fysioterapiakoulutuksen tyystin, sillä fysioterapeuttien toiminnasta on enemmän haittaa kuin hyötyä ja tämä heijastuu negatiivisesti fysioterapian uhreiksi joutuneille, heidän työnantajilleen ja tätä kautta koko yhteiskunnalle. Sen sijaan mistä ihmiset ja yhteiskunta hyötyisi olisi osteopatiakoulutuksen maltillinen lisääminen ja hierojan ammattitutkinnon kehittäminen siten, että siihen koulutetun hierojan ammattitutkintoon johtava koulutus olisi kestoltaan 2-2,5 vuotta kestävä.  Tietenkään pelkkä koulutusajan lisääminen ei tuo onnea ja autuutta vaan huomiota tulisi kiinnittää millaiset henkilöt saavat toimia kouluttajina, opintojen sisältöä tulisi kehittää siihen suuntaan, että kivuista kärsivien paras mahdollinen auttaminen olisi tähtäimessä kaiken aikaa. Panostaminen mm. hoitoon tulevan tutkimiseen, opastamiseen, hoitotekniseen osaamiseen, opitun soveltamiseen käytäntöön kehon ja mielen toiminnan parempaan ymmärtämiseen olisi ehdoton asia. Myös kivun ottaminen omaksi oppiaineeksi olisi erittäin tärkeää. Tämä siksi, että aniharva hoitoalan ihminen ymmärtää kivusta paljoakaan.