Kaikki me kohtaamme elämän varrella ilmiön nimeltä suru. Suru ei ole aivan arkipäiväinen ilmiö ja siitä syystä sen vaikutukset surevaan ihmiseen voivat olla hyvinkin voimakkaita. Suru voi olla myös hyvinkin pitkä aikainen vieras. Surulla on meidän korvissa hyvinkin negatiivinen kaiku. Suru on kuitenkin luonnollinen ja väistämätön ilmiö. Ennemmin tai myöhemmin kaikille meille se tulee jossakin muodossa. Mitä kauemmin elämäntaival kestää, sisältyy tuolla tielle useita surun hetkiä. Osa surun aiheista on hyvinkin pieniä, osa isompia ja osa elämää tavalla tai toisella voimakkaasti järisyttäviä. Keskityksen tässä kirjoituksessa niiden isojen surujen kohtaamiseen.

Yhtä monenlaista surua kuin surijaa

Surun kasvot ovat yhtä moninaiset kuin on surijoita. Kuinka koemme surun on siis hyvin yksilöllistä. Siinä missä toinen itkee avoimesti ja on visuaalisesti “raskaan kivireen alla” tai vetää moista taakkaa, toinen on ilmeetön ja saattaa tukeutua hänelle tuttuihin asioihin – pureutua vaikkapa ammatillisiin dilemmoihin tai vitsailla tutun reteästi ja seuraavassa hetkessä kertoa kohtaamastaan surusta.

Joku taas voi lähteä pitkälle lenkille vuodattamaan hikeä ja käsittelemään suruaan – pyrkii ehkä uuvuttamaan itsensä fyysisesti, jotta voisi saada edes joitakin seesteisempiä hetkiä.

Toinen taas heittäytyy jäämieheksi tai naiseksi ja alkaa harrastaman kylmäterapiaa hyvin pitkän kaavan mukaan.

Joku päätyy ottamaan viinapullon esiin ja ryhtyy juomaan järkytykseen ja suruunsa.

Joku voi reagoida suruun syömällä hyvin epänormaalilla tavalla verrattuna normaaliin. Hän voi vaikkapa ahmia suklaata ja juoda shampanjaa aamulla sen sijaan, että nauttisi kaurapuuroa ja keitetyn kananmunan.

Jotkut surijat voivat pyrkiä etsimään vastauksia kirjallisuudesta, etenkin jos ovat kohdanneet läheisen itsemurhan tai murhan.

Joku eristäytyy tyystin muista ihmisistä, kun surun väkevimmät “aallot” iskevät päälle.

Toinen heittäytyy entistä sosiaalisemmaksi, nauraa, juhlii ja on hyperaktiivisen oloinen.

Joku on vihainen ja kärttyinen kuin takalistoonsa hauleja saanut karhu.

Joku kokee valtavaa tarvetta puhua jonkun kanssa ja kaipaa seuraa.

Joku ryhtyy etsimään lohtua ja vastauksia uskonnosta, toinen uusista harrastuksesta, vaikkapa meditoinnista.

Joku ei näytä suruaan lainkaan ulospäin ja tuntuu elävän ulkoisesti täysin samanlaista elämää kuin ennen surun kohtaamista.

Jonkun suru voi käsittää lähes kaikki edellä mainitut asiat tai osan niistä. Surua todellakin on yhtä monenlaista kuin on surijaa. Ei ole normaalia tai epänormaalia tapaa surra. Käyttäytyipä ihminen millä tahansa tapaa, hän suree omalla tavallaan ja sitä tulisi kunnioittaa.

Surijan kohtaamisen vaikeus

Monet kokevat surun keskellä olevan ihmisen kohtaamisen erityisen haastavana. Suru tuntuu ehkä vastenmieliseltä ja koemme pelottavana surijan kohtaamisen. “Entä jos sanon jotain tyhmää?” Tai “En tiedä mitä sanoa, pelkään sanovani jotakin väärää.” tai “Haluan auttaa ja lohduttaa mutta en tiedä miten.”

Yllä olevat ajatukset ovat ymmärrettäviä useimmille ihmisille, koska suru, sen kohtaaminen ja toisen auttaminen eivät ole rutiininomaista toimintaa. Seuraavat huomiot perustuvat omiin kokemuksiini surusta, surijana ja surijan kohtaajana.

Ole Läsnä

Läsnä ja saatavilla oleminen on mielestäni tärkeintä mitä surijan kohtaaja voi tehdä. Ei ole olemassa mitään tiettyjä sanoja, jotka olisivat patentoidusti toimivia. Siksi sanojen miettiminen kannattaa unohtaa tyystin. Koen, että tärkeintä on lähellä olo. Jos surija haluaa purkaa sydäntään puhumalla, kuuntele, ota kädestä kiinni tai halaa, jos se on ok surijalle.

Tarjoa Apua Arkiasioissa

Surun keskellä oleva ihminen saattaa usein menettää kontrollin arkipäiväisten tärkeiden asioiden hoitamisen suhteen. Voikin olla oiva tapa  tarjota hienovaraisesti apua.

Unohda Korulauseet

“Otan osaa” on hyvä vakiintunut yleismaailmallinen lause läheisen menettänyt kohdattaessa. Unohtaisin kaikki yritykset keksiä jotakin “viisasta” tai hienoa sanottavaa. Läsnäolo ja kuunteleminen ovat kaikkein tärkeimpiä asioita mitä voit tehdä.

Omia kokemuksiani surusta ja sen kohtaamisesta

Olen saanut tähän astisessa elämässäni aimo annoksen surua niin siviilissä, urheilu-uralla kuin hoitoammattilaisena kotimaassa ja maailmalla. Vuosittain kohtaan kivunhoitourani kautta surun kohtaamia ihmisiä. Kriisialueella työskennellessäni kuolema ja sen läsnäolo tulivat hyvin tutuiksi. Olen kohdannut kaksi kuolevaa ystävää ja kollegaa joutuen todistamaan heidän viimeiset hetket tässä elämässä. Olen myös ehtinyt saattaa viimeiselle matkalla useamman ystävän ja läheisen. Voin sanoa, että kaikki nuo kokemukset ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja. Jokainen kohtaaminen on herättänyt pohdiskelemaan elämää, kuolemaa ja ihmisiä.

Kuolema voi arkipäiväistyä

Olin aikanaan jonkin aikaa tekemässä pääasiallisen urani ohella toisenlaista työtä – miljöönä toimi hektinen sairaalamaailma. Eräs tehtäväni siellä oli kuljettaa vainajat ruumishuoneelle yhdessä kollegan kanssa. Tuo tehtävä opetti luultavasti hyvin rutinoidun suhtautumisen kuolemaan.  Se opetti kuoleman hyväksymisen. Se opetti myös hyvin paljon kunnioitusta – kunnioitusta elämää, kuolemaa, vainajaa ja heidän omaisiaan kohtaan.

Kun sitten kriisialueella työskennellessäni kuolema oli tavalla tai toisella kaiken aikaa läsnä, se tietyllä tavalla arkipäiväistyi. Kuoleman läsnä olo oli pakko hyväksyä. Olen henkilökohtaisesti ollut kuolemaa lähellä useita kertoja. Kerran maallisen vaelluksen jatkumisen pelasti ukemeiden eli kaatumistekniikoiden vahva hallinta. Kriisialueella työskennellessäni läheltäpiti tapauksia oli lukuisia, niin paljon etten niitä laskenut.

Ammattilainenkin suree

Kaikki kokemukset ja ammattilaisen ote lentävät saman tien ikkunasta ulos, kun kuolemasta tulee hyvin henkilökohtaista. Läheisen kuolema, puolison, vanhemman, isovanhemman tai kollegan kuolema koskettaa aivan erityisellä tavalla. Omaisten kohtaaminen on aina erityisellä tavalla pysäyttävä kokemus. Joka kerta, kun olen joutunut todistamaan hyvän ystävän kuolemaa, on siitä aina tullut hyvin henkilökohtaista. Se koskettaa, sillä kuolleeseen on erityinen suhde.

Olen henkilökohtaisen suremisen aikana käynyt läpi monia yllä mainittuja tunnetiloja ja käyttäytymistä. Olen juossut yötä myöten itseni uuvuksiin. Ryypännyt whiskyä, ollut stoalaisen viilipytty ja itkenyt hervottomasti.

Kukin koettu suru on oma kappaleensa elämässä. Herättikö artikkeli sinussa ajatuksia, joita ehkä haluat jakaa muille?