Kaatuminen Kasvatti Sisua

München, Saksa, 3.9.1972 olympiakilpailut, miesten 10 000 metrin finaali. Kilpailuun oli startannut nuori suomalainen juoksijalahjakkuus Lasse Virén Myrskylästä. Kilpailu oli edennyt 11. kierrokselle. Kilpailu oli siis puolivälissä, kun kaikki tuntui romahtavan, ainakin kaikkien katsojien mielestä. Virén kaatui yhdessä Mohammed Gammoudin kanssa. Gammoud jäi maahan makaamaan luovuttaneena mutta Virén ponkaisi “salamana” ylös ja pääjoukon perään. Pian hän saavuttkin pääjoukon ja aloitti 600 metriä ennen maalia hurjan spurtin. Virén jätti jälkeensä Emil Puttemansin loppusuoralla. Virénistä tuli olympiakultamitalisti. Hän teki myös tuossa juoksussa maailmanennätyksen ajalla  27.38,4. Miten hän onnistui? Hän oli harjoitellut äärimmäisen kovaa, kovempaa kuin kukaan muu. Hänellä oli selkä tavoite ja se ajoi häntä järkähtämättä eteenpäin. Kaatuminen kuulemma lisäsi vain sisukkuutta ja hänestä tuli entistäkin päättäväisempi – tavoite motivoi tekoihin.

Ruokaa vaikka selkä hajalla

Sunnuntai iltapäivä, maaliskuun ensimmäinen viikonloppu vuonna 1997, Hyvinkää. Olin lähtenyt kuntosalille tehdäkseni palauttavan jalkakyykky harjoituksen, kymppejä 200 kg:lla. Pyöräilin salille neljä kilometriä asunnoltani. Tein verryttelyt, tarkistin liikeradat ja ryhdyin lämmittelemään. Tapani mukaan aloitin tyhjällä tangolla, sitten 60 kg, seuraavaksi 100 kg. Normaalit manööverit, tanko hartioille, happea sisään, pidätys, lyhyt askel taakse päin vasemmalla jalalla, sitten oikealla. Aloitusasento, uloshengitys ja saman tien keuhkot täyteen happea, hengityksen pidätys, keskivartalo tiukkana pakettina, katse eteenpäin ja kyykkyyn. Ehdin hädi tuskin 1/9 osa kyykkyyn, kun tunsin ennen kokemattoman kivun alaselässäni. Tuntui kuin alaselkäni olisi poksahtanut miljoonaksi pieneksi palaksi. Tanko telineisiin. Varovaisesti telineeltä pois. Hämmentyneenä kuulostelin mitä ihmettä oli tapahtunut? Siinä vaiheessa en enää tuntenut kipua. Pienoista jäykkyyttä sen sijaan tuntui. Ajattelin, että moinen johtui edellisestä selkä harjoituksesta. 1,5 tunnin kuluttua olin palaamassa pyörälläni kotiin. Matkalla aloin tuntea pikku hiljaa kovenevaa kipua ja jäykkyyttä. Noustessani pyörän selästä kotipihassa, kipu oli jo varsin massiivinen ja sai minut irvistämään, kävely oli huomattavan hidasta. Rappusten kapuaminen toiseen kerrokseen teki aika kipeää. Saadessani kotioven kiinni, romahdin naamalleni lattialle. Tuska oli sanoin kuvaamaton. Kiroilun ryydittämänä yritin nousta joitakin kertoja polvilleni. Ei onnistunut. Päätin ryömiä kyynärpäiden varassa pakastimella hakemaan kylmäpussit. Sotilastyyliin ryömin pakastimelle, kurkotin paketit kouraani keskihyllyltä ja lähdin ryömimään olohuoneeseen sohvan eteen. Kurkotus sohvalle ja tyyny lattialle. Pää tyynylle, kylmäpussit alaselän ja pakaroiden alle. Siinä vietin kolme tuntia miettien päivän tapahtumia. Jossain vaiheessa havahduin hirmuiseen nälkään. Seuraavaksi tajusin etten ollut muistanut käydä ruokakaupassa edellisenä päivänä. Tuohon aikaan kaupat eivät olleet auki sunnuntaisin. Enkä olisi lähimpään ruokakauppaan voinut kuvitellakaan pääseväni siinä tilassa. 150 metrin päästä asunnoltani oli elintarvikekioski. Se olisi auki. Mutta miten pääsisin sinne? Hetken ähellyksen päätteeksi pääsin ensin polvilleni. Muutama syvähengitys ja varovasti ponnistaen ylös. Selkään iski taas kova tuska mutta pääsin kuitenkin ylös. Taas pari syvähengitystä. Hitaasti laahustin ovelle. Joka askeleella tunsin hurjan viiltävän kivun alaselässä. Nojaten vasemmalla kädellä seinään, hitaasti porras kerrallaan etenin alas. Välillä piti pysähtyä ottamaan muutamat syvähengitykset. Hitaasti laahustaen etenin kioskille. 15 minuuttia siinä kesti kaverilta, joka noihin aikoihin pystyi juoksemaan 100 metriä 12 sekunnissa. Kassajonossa piti ottaa taas tukea seinästä etten kaatuisi. Ostokset kassiin ja menoksi! Tulomatka kotiin kesti 20 minuuttia. Miten onnistuin? Minulla oli selvä tavoite. Piti saada ruokaa, kun oli kova nälkä. Armeijakin marssii “vatsallaan”. Ensin vamma diagnosoitiin välilevyn pullistumaksi, sittemmin todettiin sen olleen nikamamurtuma.

Miksi halusin kertoa nämä kaksi hyvin erilaista tarinaa? Motivoidakseni sinua kirkastamaan tavoitteesi, kirjoittamaan ne ylös päivämäärien kera. Seuraavaksi kirjoitat konkreettisia keinoja kuinka saavutat tavoitteesi. Tämän jälkeen teet heti jotain. Kun tavoitteesi on kristallin kirkkaana mielessä, se motivoi sinua tekoihin ja saavutat tavoitteen.